— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.
Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi, hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.
— Ajatteletko paljon — häntä?
Sif punastui.
— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.
— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.
Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon tuosta »pikku Sifini».
— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?
Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa hänelle?
Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain ajatuksia tämän luona.