Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä, ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.
— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.
— Sen lupaan.
— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!
— Ei, sukkelia vain.
Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.
2.
Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.
Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli. Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa, nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.
— Oletko väsynyt? kysyi Allan.