— Sitä hän ei tee.
- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy meiltä suoraan.
— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte, huomautti Randal kuivasti.
Sif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.
- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni, puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka mielellään hän tahtoi sitä.
— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen kokeiluun minä en halua joutua.
Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan. Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan Randalin eteen.
Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.
Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.
Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja ylpeän itsehillinnän tähden.