Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle! Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se tietoisuus olisi hänen ilonsa.
— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.
Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti, hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.
Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!
Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi, melkein pakottavasti tämän kasvoihin.
— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja taivutan, pakotan hänet.
— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.
— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen sedän.
Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen — Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen silmissään.
Aavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen esille?