Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.
— Sinä itsehän se olet, Sif.
Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen vaikutuksen.
Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.
— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.
Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.
Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta loistavin katsein.
— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?
— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?
Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin korkealla häntä yläpuolella olevaan.