Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi häntä veitsen terävyydellä.
Åke!
»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni, mitä voit!»
Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen ohella.
Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen? Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä näytti petokselta?
Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen. Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille. Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa, että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.
Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?
Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi sanonut.
Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin salassa.
Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi muuttaa mieltä koska tahansa.