Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni nyt.
— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.
— Pitääkö niiden tietää?
— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.
Sif nauroi hänen juhlallisuudelleen.
— Sinähän olet voittanut minut jo.
— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.
Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.
10.
Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien yllä.