Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti hän innokkaasti, mutta se on… minä…
Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.
Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten. »Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti, ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.
- Sverker!
Mutta tämä ei liikahtanut.
— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.
— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan! Siksi että olen… siksi etten ole… että olen niin tyhmä ja lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!
Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.
— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini» hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa. Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.
— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?