Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen
Sifin kirjeen.
Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.
Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja selitti sen mitä pahimmin.
Åkelle ei ollut mikään helppo asia mennä syyttämään tuota kerran niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista, ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä murskaamaan epäjumalansa.
— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!
Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin, sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa kieroudessaan.
Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.
— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.
Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus pian tapahtua.
— Päissäni. En minä ole päissäni.