— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.
Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.
Åke nyyhkytti.
— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan petä.
— Minä en pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut menettää ylivaltaansa.
— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin sinä teit. Sinä petit minut.
Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän raivoisiin silmiin.
— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.
Åke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.
— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten saisin hänet tahi en.