Hän nauroi rajusti.

— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu, rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies. Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän…

Randal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.

- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää hänestä!

Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.

Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet vaikenemaan.

— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi, en nyt. Mene!

Hän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.

Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin juopunut ja törmäili milloin mihinkin.

Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen kanssa hän ehkäisi itsensä.