Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään, hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.
Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.
Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.
— Älä ole vihainen minulle, isä!
Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.
— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.
— Se on hyvä!
Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.
— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.
— Miksi niin?