— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.
— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?
— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.
Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla tuulella ollessaan.
Mutta sitte hän nauroi.
— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.
— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?
— Onhan kai sattunut niin… Mutta hän on vain lapsi eikä vielä nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.
Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti vihaisena ja pelästyneenä.
— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja kivien välisiin sammaliin.