— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä luule niin?
— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman eteen pelastaakseen poikaset.
— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä sille jotain oikein hyvää!
— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja menemme tiehemme, sanoi Allan.
He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta pienestä tapahtumasta.
Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin. Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka se itse loihtii esiin.
3.
— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata, että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.
Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat melkein yhtä kujeilevat.
Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja olivat ihastuneita miesseuraan.