— En, ellet sinä tahdo.
Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.
— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?
— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!
Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan Jumalan lähettämänä koettelemuksena.
Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä väärin häntä kohtaan lähtemällä.
— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän hiljentääkseen sydämensä soimauksia.
— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker surumielisesti, mutta päättävästi.
Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana häntä vasten.
— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.