— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se kuuluu Jumalalle, huomautti hän.
— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua, senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja ottaa ne lukuun.
— Sinä panet niille suuren arvon.
— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.
Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.
— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin, jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.
— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.
Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.
— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle naiiville kysymykselle.
— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.