Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota hymykään ei karkoittanut.
Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan. Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.
Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä. Sanoa hän ei voinut mitään.
Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.
— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään kohtausta tällä kertaa.
Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.
Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana. Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.
Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä pettävän.
- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.
Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään sanovan, toipui hän vähitellen.