Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.
Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka karkoitti hänen oman heikkoutensa.
Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen, ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet toivottomuudesta.
Tuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.
— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.
— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.
Bentick nousi pystyyn.
— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.
— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä, sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei Sif enää pelännyt.
— Kyllä toki, vakuutti Sif.