Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa jäädä. Se pisti häneen.
Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan, miten väsynyt hän olikin.
Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan, sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan hänen isänsä kättä.
Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan — ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen, hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut. Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!
Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin sairauteen.
Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.
Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven heille ja oli ylen kohtelias.
Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden saadessa asua siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus kirveli eniten.
5.
— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen jälkeen.