Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.
Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen ja voinut estää.
Niin löysi heidät Allan Bentick tultuaan puolentoista tunnin kuluttua takaisin.
— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä, nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.
— Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.
Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä, sairasta, varten?
Allan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.
— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi hän.
— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.
— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt hyvästit ja tule!