Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.
— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?
— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi hänen huulillaan.
— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada selkääni.
— Pahoittelen… etten ole…? kyllin vahva… antaakseni sitä sinulle.
Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla kaltaisekseen.
— Kerro kaikesta! En jaksa puhua… mutta kuunnella kuinka paljon tahansa.
Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi toiseen maailmaan.
Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi, eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa kärsi siitä pienintäkään vauriota.
Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan muistoistaan.