— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän rukoilevasti.
— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?
— Niin että voit kuolla?
Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen sellaisesta mahdollisuudesta.
— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.
— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.
— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.
— Jos niin käy… saat myöskin… voimia kantamaan sen.
— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.