Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.
Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa, minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?
Heidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.
Olivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet kohtaamisesta?
Ja mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?
Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta. Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä.
Olisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?
Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.
Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen? Ja yllättänyt hänet?
Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt, miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan, sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista keskenään.