— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.
— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.
— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään, lohdutti Sif itseään.
10.
Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille, tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku toinen olisi tuo onnellinen.
Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta, mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.
— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.
— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.
— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.
Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta, ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä. Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.