— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.
— Näetkö nyt, että olin oikeassa?
— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä, minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain onnettomuutta?
— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.
— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö usko sitä?
— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko olisit?
— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.
— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?
— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.
— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.