— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?
— E-ei, myönsi Sif.
— Kenen sitten erehdys on?
— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.
Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti, että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.
— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.
— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut terveemmäksi?
Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.
— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut hengenahdistuksen kärsittäväkseni.
Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.