— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan, huomautti hän miettivästi.
— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.
— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.
— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.
— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.
— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?
Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.
— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.
— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.
— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.