— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken. Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.
— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi, sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.
Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.
— Kolmen viikon kuluttua sitte, Sif! Päätämmekö niin? kysyi hän epäselvällä äänellä.
— Kyllä, vastasi Sif antautuvasti. Sverkerin oli vaikea uskoa, että hän todellakin saisi elää sen päivän, josta he nyt sopivat. Mutta hän sai elää sen.