Tähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.
— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten liikutuksesta epävarmalla äänellä.
Sif laski.
— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen isoisä voi vihkiä meidät.
Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.
— Entä kurssisi? huomautti Sverker.
— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.
— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?
— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen sinulta?
— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.