Ja sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?
— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.
— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?
— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.
— Ja uskotkin minua?
— Niin, rakkaani.
Sif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.
— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif lämpimästi huoaten onnesta.
Nostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:
— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi jättää sinua enää, en edes päiväksikään.