— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän, ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä…
Hän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:
— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut, että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä, miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!
Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa. Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.
Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään, niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.
— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin, jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?
Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.
— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.
Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa, jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?
Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.