— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?
— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?
— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit… en unohda koskaan miltä tuntui kun sinä tulit!
— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?
— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!
— Vaan rakkautta?
Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.
— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!
Hän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.
— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy? Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.