Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut. Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.
Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!
Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.
Mutta jos se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!
Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt, ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?
Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen; ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja elämää antavalle.
9.
Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta, sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.
Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut. Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.
— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.
— Tutkinto?
— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.