— On minulla, joka olen syössyt sinut… siihen elämään, jota sinä vietät.
— Joutavia!
— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös
Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.
— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!
— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?
— Sinä voit tahtoa.
— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi jotain syytä siinä mitä minä teen.
— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.
— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.
— Se jatkuu yhä. Minun tähteni… älä vastusta… meidän
Vapahtajaamme… kun hän etsii sinua!