Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen. Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.
— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?
— Keittiössä.
— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili
Åken kättä ja puristi sitä.
— Toisinaan… alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata puhua.
— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt, mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.
- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.
— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui, vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.
— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.
— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.