— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.
— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.
Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.
— Miksi niin?
— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla sitä kaikin tavoin suojelematta?
— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.
— Sitä sinä vähin ajattelet.
— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän tyhmää, selitti Sif.
Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi tulla taasen kaltaisekseen.
Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta, ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi selviytyä yhtä hyvin.