— Onko jotain hullusti tänään?
— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.
Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi, kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää maailma, johon hän sopi niin hyvin.
— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.
— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan, murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.
— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.
— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.
— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.
— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.
— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.