— Mutta isä?
— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa, jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta käsityksestä.
Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif punastui, mutta suoristausi samalla.
— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.
8.
— Onko jotain hullusti tänään?
Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.
— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.
Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.
He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.