— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä. Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.
Hän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.
— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä tarjotin oli.
Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina huopatohveleisiin jalkoihin saakka.
Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.
Randal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita kasvojaan.
— Minua hävettää, hän sanoi.
— Mikä sitten?
— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.
Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään, vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.