Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.
— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain. Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein ikävä.
— Boson parka!
— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.
— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.
— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.
— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla, arveli Randal.
— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti, vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan? Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.
Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.
— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.