"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut, johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"
"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin äänenikin!"
"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen rakastumista."
Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten, ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.
Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitää hänen kuultensa laulaa, oikein paljon laulaa," huudahti Cecilia, "että hän toki huomaa, että meissäkin on jotain ihmeteltävää!" Ja oikeassa hän olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli, runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi saamaan konserttisalit täyteen.
Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty, kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen alussa olemme kuvailleet.
Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut, täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin, mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli, niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa, silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.
"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä, musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."
Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä se olen valossa!"
Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinun little scottish songs, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden, ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen jäähyväis-laulun: