"Then fare thee well, my dear dear love!"
Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneen nuoruuden ikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla, ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin; vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.
Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen. Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, — Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin asunnosta.
Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut. Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien varjoon, mutta turhaan — miehet kävivät hänen ympärillensä ja kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. — Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi. Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.
* * * * *
Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen toipui. — Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut kokenut, sen onnen, että oli tullut hänen huoleksensa.
Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän oli äänensä kadottanut.
Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista — ja älköön kukaan sitä siitä syyttäkö tahi rangaisko.
Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, — ei itsessään tuntenut.
Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla, sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.