Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä, ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä luoksesi luontelevat."

Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen; sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan — niin väreili, vierieli, virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului, tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen virren, jonka Mary oli laulanut:

"Then fare thee well, my dear dear love!"

Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleet Maryn äänen, sen hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.

Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.

"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas laulamaan opetan — ja sinun tässä laulaessasi minun sieluni laulaa sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"

* * * * *

Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella kuuluisan Franklinin keksinnöllä (Harmonikaksi hän sen nimitti) mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta. Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi jäähyväiset — hänen sieluansahan hän käsissään piteli —, ja Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana. Niinkuin hän ei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.

Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa, mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli iloinenkin; taisihan hän laulaa ja lauloihan toisen sielu hänen kanssansa! — Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois pyyhkinyt. Mutta minne hän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei kukaan tiennyt. —

Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla, mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä verhossa.