Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski, hyvästijättö-laulu
"Then fare thee well, my dear dear love!"
helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös, oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja — ei enää hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.
Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin kannatellut suuren voimallisen sielun: Benjamin Franklinin sielun.
LUMIKUKKANEN.
Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:
Carl Maria von Weber.
Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen. Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä yksinään, kaukana rakkaasta kodista — ja vaikeni sitte ikuiseksi. Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! — Erään pimeän, ahtaan kadun varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta. Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi, eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui, kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi, kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.
Mutta kaikista kukista hän enimmin rakasti lumikukkasia, noita hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli. Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä riemusta,
Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!