"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa, "voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin tulee minusta rouva!"
"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minulle myös satuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on ketään morsianta itkettänyt!"
"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka. "Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova vaiva.
Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!" — urahteli ukko vaivalloisesti — "eilen meidän Marketta haudattiin. Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, — ah, — ja kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, — ja me vaivaiset vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri, joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut. Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen sydämensä!"
"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva, oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat onnettomalta, katuvaiselta isältä.
Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa, epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:
Pois läksi kultani vaeltamaan,
Muu jätti tänne murehtimaan:
Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen,
Sen tähden olen nyt näin murheinen.
Kun kultani kanssa menin kirkkohon,
Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton,
Ja parjausta lausui he siellä montakin;
Ne saattavat kyynelet mun silmihin.
Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät,
Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät;
Niin ankarasti polta ei tuli palava,
Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.
Voi, mitä mulle teki isäni, äitini!
Miest' ottamahan toista he minut pakoitti;
Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa?
Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.