Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin,
Sä että tulisit mun hautajaisihin',
Kun mua lasketahan maan mustaan multahan,
Sen tähden että sua vaan aina rakastan.
Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.
Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.
Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen: "antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen, joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja", hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta! Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä koristaa.
LEIKKIKUMPPANIT.
Toukokuun päivä Italian loistavan, ihastuttavan taivaan alla on niin tenhoavainen, että me pohjolan lapset emme sitä voi käsittää, tuskinpa joskus saatamme aavistaa unelmissamme. Maa rehoittaa ja heloittaa moninaisessa kirjokaunistuksessa, päivänsilmä sitä ihanneltavaa katselee täynnänsä kiihkoista, raukaisevaa halua, ja koko ilma on palsamituoksua. Sydän ihmisen povessa puhkeaa kauniimmaksi tässä ihanuudessa ja riemuitsee ja hehkuu, samoin kuin kaikki muukin yltä ympärillä, ja kaikki ihmissilmät katselevat niin palaen ja haluten kuin silmä päivyenkin. Jäykän, väsähtyneen kasvoinmuodon näkee siellä yhtä harvoin kuin jonkin jääkukkaisenkin.
Sitä oudompi siis oli se ilmiö, kun eräs poika Toukokuussa vuonna 1793 yksin istui meren rannalla, selin kauniisen Genuan kaupunkiin, joka ikäänkuin onnesta loistava morsian nojautuu jalon meren kainaloon, ja katsoa tuijotteli välkähtelevää, näkymättömiin ulottuvaa vedenkalvoa. Hän oli noin kymmenvuotias lapsi, hentovartaloinen, siro-, vaan kalpea-kasvoinen, tummatukkainen, silmäkarvat pimeät ja silmät mitä ihmeellisimmät, mustimmat mailmassa. Nämät silmät näyttivät melkein kamottavilta äkillisten muutostensa tähden: milloin ne olivat tulta säkenöitsevät, valtavat ja jalot, milloin taas surkean surulliset, varsin kuollakseen pois.
Hellä, herkkä lapsen ääni keskeytti nuoren uneksijan synkeät mietteet; viehättävä pieni tyttönen tuli juosten ja syöksähti hänen rintoihinsa huudahtaen: "paha Nikolo, missäs olet ollut kaiken pitkän iltapäivää? kuinka olenkaan minä sinua hakenut joka paikasta!" ja siinä sitte suuteli häntä innokkaasti, katsoi häneen kiivaasti suurilla, rumilla silmillänsä ja ravisteli viimmein valkoisesta esivaatteestaan hänen eteensä ison joukon kukkia: metsäruusuja, myrttioksia ja orangsikukkasia.
Nikolo syleili pientä puhuttelijaa, hymyili melkein iloisena, silitti hänen mustia hajahiuksiansa ja sanoi hiljaisesti: "Isältäni olen tänne luikahtanut, Gianetta; minua halutti saada hiukkasen uneilla ja onnellinen olla tässä kauniin, kirkkaan meripeilin ääressä; tiedäthän sinä tämän olevan leikkikumppanisi mielipaikan!"
Mutta siihen mitäkään virkkamatta rupesi Gianetta vaan soimaamaan nuoren ystävänsä pahaa isää. "Hän ei suo sinulle lepoa yöllä eikä päivällä," kiivaili tyttö; "hän sinut vielä ennen pitkää hautaan panee; Nikolosi ei ole vahva ja voimallinen, sanoo aina äitini; hänen hullu viulunsa riuduttaa hänen sielunsa ja isä turmelee hänen ruumiinsa. — Tosiaankin hän on oikeassa;" lopetti Gianetta murheellisena.