"Älä sitä luule!" vastasi Nikolo vakaasti; "minä en kuole; minä en voi kuolla, pitäähän minusta ensin tulla suuri mies; ja heikkokaan en ole, katsos tässä!" Näin sanoen hän kohotti itsensä pystyyn, hänen vartalonsa näytti kasvavan, silmänsä paloivat riehutulessa, suuta vavahutti eriskummainen naurahdus; hän nosti Gianettan yht'kkiä ylös maasta ja piteli häntä väkevin käsivarsin vedenpinnan päällä. Tyttö ei vaalennut, se vaan hiljaa huokaili, kun Nikolo hänet jälleen maahan laski, mutta ei sanonut sanaakaan kuolemasta, vaan katseli häntä kainosti sivultapäin. Pian hän kuitenkin taas oli kuin ennenkin miellyttävän teeskentelemätön, lorueli ja lauloi, ja Nikolo antoi kärsivällisesti itselleen kertoa kaikista hänen tuhansista lapsellisista tuumistansa, hänen kukkasistansa ja naurukyyhkyistänsä; ja jos hän hänen makeasti rupattaessansa välistä vaipui synkeihin mietteihin, niin hänet havautti Gianettan suudelma tahi silittely hänen kätösellänsä; silloin hehkui tyttö ja heloitti ja oli sanomattoman herttainen.
Niin he istuivat meren rannalla kahden kahtustansa, tummansininen taivaanlaki heidän päällänsä; molemmista nuorekkaista päistä loisti kirkkautta ja auringonpaistetta, mutta pojan otsa oli yksivakainen ja murheellinen, tytön poskipäät kevään kaltaiset. Myöhemmin, kun jo pimeä tuli, menivät he kotiin käsi kädessä, kävelivät monia leveitä katuja, kunnes vihdoin poikkesivat eräälle syrjäkadulle, jonka päässä seisoi kaksi huoneusta viiniköynnösten keskellä; toisessa asui Gianetta, ja Nikolo vastapäätä toisessa. Poikaa odotti isän kova, tuima muoto; tytön äiti seisoi tuskallisena kuunnellen ovellansa ja suuteli hellästi huimaa tytärtänsä. Lapset sanoivat "hyvää yötä!" ja erosivat.
Syvältä huokaillen yksinäiseen kamariinsa tultuansa avasi Nikolo äkisti alahaisen ikkunan, että ihmeen ihana yöilma sisään virtailisi, otti vähäisestä, ruumiin-arkun näköisestä laatikosta vanhan viulun, katseli sitä kiihkoisimman hellyyden silmäyksillä ja alkoi soitella mielihaaveita. Puhtaat, eriskummallisesti liikuttavat äänteet lähtivät ulos äänettömään yöhön taikka aaltoilivat, väikkyilivät ylös ja alas ahtaassa huoneessa, niin että seinät tuntuivat tärisevän ja järkkyvän sävelten voimasta. Mutta tuskin oli ensi sävel äännähtänyt, kun erinomaisen iso, kauniinkirjava risti-hämähäkki tiheästä viinilehdikosta ikkunan kautta huoneesen pujahti. "Hei, hopealukki, terve tultua!" sanoi Nikolo ja laski kätensä ikkunalaudalle; hämähäkki tuli siihen ja poika pani sen viulunsa hevolle, johon se itsensä pienillä jaloillaan kiinni kämmersi ja jäi jäykkänä ja järkähtämättä kuuntelemaan sävelmertä, joka lakkaamatta päälle kuohahteli. Poika soitti, kunnes käsivarsi väsyi, silmälaudat rupesivat painumaan ja aamukoitto ruusuhuntuisena huoneesen katsoi. Sitte hän laski rakkaan viulunsa pois, hämähäkki elpyi jälleen ja meni, juuri kuin kiittää tahtoen, hiljaa hiipimällä Nikolon vaaleasta kädestä, jossa oli pääsnyt ikkunalle, mistä sitte äkisti katosi viinimetsään. Pojan silmät noudattelivat sitä ison matkaa; häntä valtasi tunne lohduttomasta yksinäisyydestä, tunne, jonka valtoihin hän joutui joka yö, kun ristilukki, se eriskummainen kuuntelija ja seurustelija hänen hämärinä lapsuutensa vuosina, oli pois rientänyt.
Tätä pientä, uskollista luontokappaletta Nikolo oikein hartaasti rakasti: ensimmäinen ääni hänen viulustansa huusi sen hnoneesen ja vasta viimmeisen sointeen vaiettua se havahti suloisesta horrostilastansa, ihmeellisen hurmaavaisesta unestaan, johon se tenhosävelistä joutui. Usein, kun Nikolo synkeihin mietteihin vaipuneena uneksui kunnianhimoisten ja rohkeain halujen, ylpeiden toiveiden toteutumista ja silloin konemoisesti kosketti viulun kieliä, tuli ristilukki hiljaa luokse hiipien, ja poika tunsi sen koskemisen ikään kuin suun muiskaukseksi, sulki sitte silmänsä, unhotti yksinäisyytensä ja ett'ei häntä rakastanut kukaan. Isä oli hänen ankara isäntänsä; lempeä äiti oli häneltä kuollut, hänen ikäisensä pojat karttoivat häntä kainostellen; ainoastaan pikku Gianetta hänen kanssansa leikitteli ja häntä suuteli; mutta Nikolon sydämestä oli osa tällä hellällä tytöllä, toinen tuolla eriskummaisella ikkuna-ystävättärellä. Gianetta ei kuitenkaan voinut kärsiä hämähäkkejä; "ne ovat noitia," sanoi hän kamoksuen. Eikä Nikolo koskaan pannutkaan ristilukkia viuluhevolle, kun tyttönen hänen tykönänsä oli ja hengittämättä, hänen ihmeteltävää soittoansa kuunnellen, oli kamarin nurkkaseen painunut. Sen näkyikin hämähäkki pian huomaavan; se ei milloinkaan tullut sisään, kun Gianetta oli kuulemassa; mutta jos Nikolo viuluineen läheni ikkunaa ja salaa tiedustellen katsoi ulos, niin hän aina näki, mitenkä se mykkä kuulijatar liikkumatonna viinilehdellä riippui. Mutta Gianetta ei koskaan ollut tyytyväinen, kun Nikolon käsivarsi uuvuksissa hervahti alas ja sointeet vaikenivat; pojan täytyi vielä päälliseksi kertoella jotakin ja sen hän tekikin mielellänsä. Mutta ei ainoastaan julmia, kauheita satuja hän kertonut kuuntelevalle lapselle, ei, vaan myös kaikki oman hehkuvan sydämensä unelmat, kaikki korkealle kurottelevan mielensä tuumat hän kätki viehättävän tyttösen vaiti olevaan, uskolliseen poveen. Ja tämä ei vastannut sanaakaan, vaan puristi hänen poltekuumaa kättänsä yhä lujemmin ja lujemmin ja silmäili häntä aivan erinomaisesti ja ymmärtäväisesti. Kun Nikolo kertoi Saksan kuuluisasta sävelniekasta Mozartista, kuinka se kuudennella vuodellansa jo suuret konsertit kirjoitteli ja säveltaiteen taivaalla tähtenä loisti, silloin hänen poskensa paloivat, hän vavahteli kiihoittuneena ja kuumia mielipahan kyyneliä välähteli hänen silmistänsä. "Katsos, Gianetta," sanoi hän katkerasti naurahtaen, "mikä huitukka vaivainen minä olen hänen rinnallaan!" — Ja tyttö ei voinut häntä lohduttaa.
Eräänä päivänä oli Nikolo isänsä edessä ja haikeissa sielun tuskissa soitellut mitä yksitoikkoisimpia harjoituksia: kätensä olivat varsin voivuksissa, otsa hehkui, mutta koko hänen voimansa, kaikki ruumiinsa elo oli silmiin kokoontunut; ne kiiluivat niin ihmeellisesti. Silloin kuuli hän äkisti Gianettan äidin äänen; se huusi varsin pikaisesti ja tuskallisesti hänen nimeänsä. Nikolo lensi hänen luoksensa: Gianetta oli yht'äkkiä sairastunut, tulinen kuume oli tavannut häntä. Hän silmäili pitkään mieluisinta leikkikumppaniansa, rakasta ystäväänsä; tämä ymmärsi silmäyksen ja meni noutamaan viulunsa. Hänen sydämessään pauhasi ja myrskysi. "Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän huimasti. — Tyttö hymyili. — Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä. "Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun suloisesti! Mutta sinun ei vielä ole lepääminen, sinun pitää paistaman maan päällä, heloittaman kirkkaana, kaikki loistossa voittavana tähtenä. Lähde pois, kauvas, kauvas pois täältä! Muista minua ja näitä sanoja!" — Lapsi kaunoinen kallisti hiljaa huoahtaen päänsä ja — kuoli.
Nikolo ei koko yönä lähtenyt lemmittynsä ruumiin vierestä; melkein mielipuolena hän seuraavan päivän juoksi sinne tänne ilman vaan. Kun hän myöhään illalla kotiin palasi, tuntui pimeä hiljainen kamari niin kolkolta, niin kamottavalta; ikkunasta hän suoraan katseli Gianettan kammioon: kynttilät oli siellä sytytetty, tyttönen makasi paarten päällä, kaunistettuna ja melkein peitettynä kukkasilla, kuin enkeli ihanaisena. Arkun vieressä oli polvillaan munkki ja rukoili sen nuoren puhtaan sielun edestä, joka tuon kauniin ruumisverhon niin varhain oli jättänyt. — "Hyvästi, sulo sydämyiseni!" lausui sureva poika hiljaa, ja kuumat kyynelet valuivat hänen vaaleille poskillensa; "minä lähden pois, menen kauvas, voi niin kauvas kuin pääsen! eihän minua enää mikään pidätä, minua yksinäistä, lemmen heittoa!" — Ja siinä hän lankesi polvilleen ja itkeä nyyhkytti värvähdellen.
Samalla hetkellä hän tunsi hiljaista, kummallista koskemista käteensä; hän säpsähti; ristilukki siinä tulla kömpi. "Sinä se olet, puhumaton, oi nyt ainoa elämäni toveri!" huudahti Nikolo, ja hänen kasvoilleen lensi kuin riemun loisto. Hän katseli miettien tuota pientä luotua. Vihdoin hän kavahti pystyyn: "vielä yksi hyvästijättö Gianettalle, ja sitte ulos mailmaan sinun kanssasi, sinä sydämeni ainoa, tenhoava, taivahinen lemmikki!" — Näin sanoen hän raivokkaasti painoi viulun rintoihinsa; silloin sen kielet laulaa helottivat ihmeellisemmin, umpimielisemmin kuin milloinkaan: vaivanväreellisiä, toki ihmeen ihastuttavia säveliä lentää liihotteli tuonne nukkuvan Gianettan luo; kuollut näytti hymyilevän, kaikki kukat herttahiset tärisivät, vapisivat kynttilänliekit, rukoileva munkki päästi kätensä rististä alas ja häneen tuli outoja, hurmaavia unia.
Kun aamuaurinkoinen hehkusilmin pieneen huoneesen katsoi, näki se puoliksi pyörtyneen pojan lattialla makaamassa, viulu käsivarrella; mutta viulun kielistä riippui lujasti kiinni kämmertyneenä ristilukki ja oli kuolleena.
Kävivätköhän toteen armaan Giannettan ennustussanat? Pojan nimi oli Nikolo Paganini, — Oletteko hänestä joskus jotakin kuulleet?