Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa, nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka hänelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi, puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti. Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta, oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn". Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.
Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi" nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet, jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän uneksi "keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli tulojansa, niin tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä puoliksi hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja silmät taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi häneen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli jokaiselle lempeä sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea iloisuus ja leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä kasvoillansa. Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa vaatteuksessaan tunkihe tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen, ennenkuin tämä mitään tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä: "kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli hänen kättänsä pusertanut, hänelle nyökännyt ja naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi hänen melkein joka päivä kuulla kertomusta tästä tapahtumasta; olihan se valokohta hänen isänsä elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani näkisin", oli hänen tapansa joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi armaani! Minusta oli hänen siunattua luomis-kättänsä kädessäni pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan."
Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli. Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä ympäri päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö kaunis, laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä rukoilivat vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta vastausta, kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän pensasaidan ylitse. Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi, niin että kirkkaat vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli uhkahyppäyksen tehdessään pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja lyijyskynät lensivät tuo tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni, kova onni!" ja rupatti monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.
Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä varastetuksi; mutta tämä välimieheni tässä" — nyt osotti hän kottaraiseen, joka viisailla silmillä häneen katsoi — "on minua häpeällisesti pettänyt, leipävarani nokkinut, visertelijät mitä viehättävimmät pois karkoittanut hullulla rupatuksellaan; ja siis pyydän minä hartaasti, että surevan vatsan tuiki tuskallisen mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian duurinuotiksi."
Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta leipää, oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä mansikoita. Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin, puhujalintu; he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja rupattelivat myöskin kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin kottarainen sen matki, ja sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro, ota vaari! Figaro, ota vaari!"
Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa kanssa niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja alkoipa jo vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen kuulijan. — Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut, kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt ei kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" — Kuun ja tähtien valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.
"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin tuleva."
"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten saatte myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!" — Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi: "hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.