Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija jälleen tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei väsyneenä ja näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta riemuitsi häntä nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen kaulaansa ja muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt armahisen!" Kuinka iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen taas näki! Hän veti hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan kaapin, ja Amadeus näki hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin, Händelin, Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta oli siinä muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja niskassa loisti kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi. Amadeus selaili oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä, tunsi ja tiesi kaikki varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi, puheli kaikista niin ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja innostuksen kirkkaus loisti hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa pois, pani kätensä miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja lausui: "te olette herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee suuri mestari, jos Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili häntä ja suuteli hänen poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön "Sarastro!" — Sitte alkoi Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli hänen voimakkaissa käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat Violettan ja hänen isänsä sielut suloisiin unelmiin. — Illan tultua mentiin puutarhaan ja poika juoksi kilpaa Violettan kanssa; he viskelivät toisiinsa kukkasia ja ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi lasta, kielevän kottaraisen kanssa. Amadeus kertoi Violettalle, kuinka paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei hän siitä koskaan erkanisi. Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja hänelle lahjoittanut, ja nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa, laskeutui iltasella isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja nukkui seuraavaan aamuun.
Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus kaupungista tullut laulamaan Violettan kanssa — sillä tämä lauloi suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja — sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle, mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."
"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen, niin hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat tiedot. Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun näköiseni, kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään pitää taikka kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän myös tahtoo; hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä, jotka häntä ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä on hilpein ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa, mutta kaikkein ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia ja perhosia. Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä hänellä ei oikeastaan ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä on, jota hän lempii sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä hänessä on virheitä vähä; ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart hupsua hiukan tuskittaa."
Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi; huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa: "nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.
Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori istui nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta rallatteli, mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen sydämessänsä. Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu ääni pyysi sisään päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen hullutukseen tottuneena hän avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija hyppäsi huoneesen. "Isä hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin keväinen aamu, "Mozart on tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on toki varsin välttävä opera; muuten hän käski sanomaan terveisiä ja lähetti muassaan jotakin, jonka teille heti sisään tuon. Mutta tässä on, ottakaa ensiksi pieni muisto minulta!" — ja niin sanoen, pisti hän sievän vihkosen vanhan ystävänsä käteen. Se oli eräs Ave verum. Violetta sai soman paperilehden, johon oli kirjoitettu: "Minun orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat kuuluivat:
Niityllä kasvoi orvokki,
Huomaamatonna kauniisti;
Kaunis olj orvonkukka.
Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi; sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni, minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman, syvemmän sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki mieltymyksen kaikumiset ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta minulla vielä on teillekin muuan ilo!"
Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos. Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen; kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui — ukko Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa. Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti, Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja hänen henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.
Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat muut tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni kylä se vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten välistä, vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin asunnossa elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin kaunis ja viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja elää unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä, niin kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä kädellä kirjoitettu:
"Niityllä kasvoi orvokki."