KESÄYÖ-UNELMA.
Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin onnellisen, lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä katseelta voineet nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä. Mutta erittäinkin kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka seisoi keskellä isoa synkeätä puutarhaa. Monta korkeata yksivakaisen kaunista puuta oli sen rinnalle ylennyt; myöskin kaikenkarvaisia kukkasilmiä pilkisteli matalista pensaista ja puutarhan keskupaikalla lähellä lehmusta rehotti ihana ruohokko, lahea kuin sametti. Vihantain pensaikkojen välistä hohtivat komean huoneuksen valkoiset muurit. Oli sydänyö. Linnut olivat jo unessa, niinpä perhosetkin; siellä täällä vielä pyrähteli kotia kohden joku kiiltokuoriainen, joka oli viivähtänyt armaan ruusukuningattaren luona, ja kuppuroitsi, lemmen nautinnosta autuaallisesi hurmautuneena, kaikkien kukkain sydämelle, jotka tuota viehkeilijää piloillaan huutelivat.
Silloin kapisi yön äänettömyydessä keveä, ravakka astunta, ja solakka, nuorekas mies, jonka otsa oli korkea, mietemielinen, ja silmät ihmeellisen loistavaiset, läheni lehmusta. Puun kukat huokuilivat suloisempia hajuja hänen lähestyessänsä ja lehdet riensivät lähemmäksi toisiansa, ett'eivät kuun etsiviltä silmiltä peittäisi lemmityisen katsantoa. Haaveksien katsoi nuorukainen taivaan hiljaiseen sinilakeen, ja hänen silmäyksissään pyöri tuhansia vakaita kysymyksiä tähdille, jotka loistivat häntä kohden; miettien katseli hän sitte pimeitä puiden varjoja, jotka niin synkeästi, hirveästi, armahtamatta lepäsivät heteillä kukkapenkereillä, ja hän huokasi syvältä. Silloin soi äkisti kaukaa etäisyydestä hiljainen helinä, ikään kuin mitä kevein tuulonen suutelee herkkää ilmakannelta, ja tumman viheriäisestä ruohokosta rupesi valaisemaan. Hopeanhohtavia usman hattaroita kohoeli maasta ja viehättävä ruusujen ja liljain tuoksu täytti ilmat. Lukemattomia pienoisia sääksentapaisia olentoja, joista on se puhe, että niiden löyhyelämä kestää ainoastaan yhden yön, liipoitteli tähän vaaleanviheriäisillä lentimillänsä ja kokoutui tiheäksi kehäksi ruohovaipan ympärille. Tuo suloinen helinä kävi yhä äänekkäämmäksi, hurmaavimpia säveliä virtaili ulos varsin vaihtelevaisesti, väliin ilakoitsevina, leikkiä laskevina, väliin vaikertelevina, surkeina, murhehtivaisina, mutta aina mieltä huumaavina ja viettelevinä, yltäkylläinen joukko kauniimpia ruusulehtiä laskeusi nyt alas ja jokaisesta lehtyestä nousi kevyt keijukkamainen olento, äärettömän herttainen, hentovartinen kuin enkeli, silmät säkenöitseväiset, hiukset pitkät kullankarvaiset ja yllä huikaisevan valkea huntu. Jokainoa näiden viehättäväin olentojen liikehdys oli suloisinta soitantoa, jokainoa henkäys sävelääni, ja kun ne kihertyivät hilpeihin hyppykehiin, niin sen vapisevan ihmislapsen sydän, jonka oli suotu semmoisia ihmeitä katsella, oli menehtyä ihastuksesta.
Kuuntelijan kauniit kasvot kirkastuivat kirkastumistaan: silmistä uhkui taivaallinen loisto ja huulilla leikitsi autuaallinen hymyely. Oi, jälleenpä ne herääntyivät taas, nuo hänen lapsuutensa unelmat, ne kulkivat ohitse niikkaellen naurahdellen, nuo hänen hilpeän mielikuvituksensa ihanat kuvat; kultainen satumailma astui esiin kätköstänsä kaikessa entisessä komeudessaan ja ihanuudessaan! — Silloin helkähti hopeanheleitä kellon ääniä ja hiljainen suhina veti hänen silmänsä ylös puoleensa. Puhtaan liljan kuvusta muodostettu valtaistuin tuli kiikkuellen alaspäin, lukemattomia utuolentoja ympärillä löyhymässä, puoliksi kätkettyinä ihanain, outojen kukkaisten kupuihin. Koko ilmalinnanen riippui kahdessa kuun säteessä kiinni, juuri kuin hopeisissa ketjuissa, ja kiikkua heilueli sinne tänne. Ruohonkorret kurottivat mieliteolla vihantoja käsivarsiansa ottaaksensa tenhokuningattaren istuinta vastaan; ruohokon eriskummaiset vartijat lakuttelivat viheliäisiä siipiänsä tervehdykseksi ja tervetulijaisiksi kuningattarelle, ja se oli kuin harpun hyminää. Mutta kuningatar nousi valtaistuimeltansa ja koski pienokaisen jalkansa kärjellä vihantaan vaippaan. Mitään ihko ihanaisempaa, ihastuttavampaa kuin tämä keijuisten kuningatar — siksi häntä nimitettiin henkien valtakunnassa — et ikinä ajatella voi: päässä kruununen kukkain kyynelistä, jotka hohtivat kauniimmin kuin mailman kalleimmat kiiltokivet; kuningattaren harsohuntu oli valoa, hänen silmänsä taivasta ja hymynsä autuutta. Hän kohotti hennon kätensä, nyökähytti päätään ja nyt alkoi tanssi. Ah semmoista tenhollista heilumista ja häilymistä, semmoista suloista, armahista kiertelyä, kallistelua ja lennähtelyä! Kaikki kukat lähellä ja kaukana avasivat itsensä, jokaisesta kuvusta lähti tuoksua ja soittoa — oi, sepä oli ihmeen ihanata elämää!
Tätä tunsi hänkin, se yksinäinen ihmislapsi tuolla lehmuksen juurella, ja tämän taikayön hekuma painui niin kaikkivaltiaasti nuorelle sydämelle, että se oli raukeamaisillansa, ja syvä huokaus, hiljainen "oh!" ihastuksen yltäkylläisyydestä puhjennut, pääsi hänen huuliltansa. Yhtäkkiä oli juuri kuin ankara tuulenpuuska olisi tarttunut noihin hentoihin olennoihin: säikähtyneinä ja hämmästyneinä he horjuvat ja hoipertavat hajalle; mutta kuningatar viittaa leikkijöille; vakaasti, jopa murheellisesti katsoen osottaa hän lehmukseen, jota hän pitää kudottuna tuhansiin hentoihin lankoihin. Keijukaiset verhoutuvat huntuihinsa ja lähenevät vapisevaa nuorukaista, jonka oikea käsivarsi on puun ympärille vyöttynyt, ikään kuin tuo vakainen ystävä, joka jo tässä suojelee hänen rakkaita vanhempiansa ja niiden vanhempia, voisi häntäkin varjella mahtavalta tenhomailmalta. Kuningatar heijailee tulla; "sinä olet kuolemaan vihitty," laulaa hän, "sinä armas, runsaasti siunattu maan lapsi, pääsemättömästi, armahtamattomasti! Ei kukaan kuolevainen saa rankaisematta katsahtaa henkien elämään! — Sinun täytyy nyt huolla! Sinun loistoelosi on sammuva, äkisti, ihmeellisesti, suloisesti, niinkuin tähti sammuu, loistavampana jälleen ilmestyäksensä. Sinä olet valittu tuhansittain tuhansista sukusi olennoista; korkea jumalatar Musika, jota kaikki taivaan ja maan henget kumartavat, on sinut vihkinyt suudelmallansa. Onnen tähti paistoi sinun kehdollesi; sinulle annettiin nimeksi Felix; siinä nimessä on kaiken olemisesi kuva: sinä olet oleva onnellinen, rakastettu, ihailtu, jumaloittu, ja vihdoin, oi sinä siunattu maanlapsi, olet sinä pois menevä maineessasi, loistossasi, mahdissasi — ja armas, puhdas olento on käypä sinun edelläsi, viimmeisenä hetkenä suudellen ottaaksensa poistavan sielun huuliltasi. Oi, siunaa kohtaloasi, rakastettu kuolevainen!"
Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas, mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin suloisimmasti hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!" Keijukaiset mennä suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten jonkin muiston hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun säteestä, mikä kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä taas vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" — Valtaistuin, kuningatar, tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen vaipui tainnuksiin.
Kun hän jälleen silmänsä avasi, olikin aurinko häntä herättämässä: se suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat ujoillen ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli kaikellaista salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset kiitivät mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa, pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri ruohokkoa: se oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain kuolleet ruumiit.
Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa keskuuteen, laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman sisarensa, taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "Fanny," sanoi hän, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisi kesäyö-unelman; kuuntele niitä hetkinen malttavaisesti!"
Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän on viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena; hän sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa ja koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lepäävään käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meidän sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös kaiken sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen unelmansa muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa ikävöiminen on viihdytetty!
Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen. Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan taivaasen; — mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen: "miksi?"